Sade

Koko toukokuun iloitsin kauniista aurinkoisista päivistä. Muistelin viime vuoden sateista kesää ja mietin, että pitää ottaa jokaisesta aurinkoisesta päivästä kiinni. Nautin valoisuuden lisääntyessä ja iloitsin auringonpaisteesta, joka tervehti minua aamuisin. Illalla istuin parvekkeella ilta-auringon viimeisten säteiden osuessa koivun latvoihin ja häikäistyin mahtavammasta bling blingistä, jonka rinnalla meidän maalliset valoshowt kalpenevat. Minulla on pieniä tyttärentyttäriä, jotka ovat kaiken kiiltävän ja pinkin perään. Mutta tuo luonnon kauneus yksinkertaisuudessaan voitti kaikki Glitterin tuotteet ja esiintymislavojen spektaakkelit.

Sadetta ei siis tullut.

Sade ja sato ovat lähellä toisiaan. Vanha viisaus sanoo, että ennen juhannusta sataa laariin, Juhannuksen jälkeen laarista pois.

Kun siis olen iloinnut sateettomista päivistä, se onkin ollut jollekin toiselle katastrofaalista. Emme voi valita milloin sataa, milloin paistaa. Lasten ollessa pieniä olimme Ahvenanmaalla kesälomalla. Iloitsin, kun yöllä satoi ja samoin ripsautti sadekuuron kun istuimme lounaalla. Muuten paistoi. Sellainenhan meille sopi.

Näistä sääasioista on paljon Raamatussa. Samoin näitä tuntoja on ihminen kerryttänyt mm virsikirjaan.

Suuri osa on ihmiselle suotuisaa tekstiä kaikesta siitä siunauksesta, mitä Jumala meitä luonnon välityksellä antaa.

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. (Ps. 84:7) Hän peittää pilvillä taivaan ja lähettää maan päälle sateen, hän panee versomaan vuorien ruohon. (Ps. 147:8) Herra on voimallaan luonut maailman, asettanut viisaudellaan maan paikoilleen, levittänyt taivaan taidollaan. Kun hän käskee, taivaan vedet alkavat kohista. Hän nostaa pilvet maan ääristä, lähettää salamat tekemään tietä sateelle, tuo tuulen kammioistaan. (Jer.10:12-13)

Mutta on myös kertomuksia siitä, millä tavoin Jumala voi käyttää luontoa puhuttelemaan ihmistä ja auttamaan häntä kääntymään pahoilta teiltään. On myrskyä ja raekuuroja, on tulvia ja luonnonkatastrofeja. Joudumme toteamaan, että luonnonvoimat eivät ole hallittavissamme.

Elia kohtasi Jumalan luonnossa, vasta hiljaisessa huminassa hän kuuli.

Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä.  12 Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. 12. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. (1.Kun. 19:11-12)

Minä ajattelen tosin, että Jumala toki on kaikissa elämämme myrskyissä ja maanjäristyksissä ja tulenlieskoissa, mutta ne eivät ole hänen viimeinen sanansa. Lopultakin hän puhuttelee meitä lempeästi ja hiljaisesti, aina emme vaan huomaa sitä.

Olen kyllä ihmetellyt viikkokausien sateettoman kauden aikana, että vaikka nurmikot ja pellot ovat kärsineet, niin luonto kuitenkin on syvän kesäisen vihreää. Talvihan oli runsasluminen ja vedenpinta monessa järvessä kymmeniä senttejä normaalia korkeammalla. Pohjavedet ovat riittäneet puiden ja pensaiden juurille.  

Jotenkin minussa kutkuttaa itsetutkimus siitä, mitä tämä hengellisesti merkitsee. Minussa kuolee jotain vedenpuutteesta. Perususko kyllä säilyy, se kumpuaa sieltä ikiroudasta, mutta hentojen nurmikukkien ja heinien kuolema vie herkkyyttä ja synkkämielisyys pääsee voitolle. Onko näin?

Saamme rukoilla viljelijöiden ja samalla itsemme puolesta, että satoa ei kohtaisi täydellinen tuho alkukesän vedettömyyden takia. Ja että osaisimme laskea päivämme oikein.

27.6.2018