Tervetuloa Mumman joulupöytään 2011

Joulupöydän tärkein osuus on menyyn suunnittelu. Sitä tein viikkoja ennen ja Nean kanssa kirjoitettiin lista. Tässä se on:

Puolukkakakku, lohta, hovimestarin kastike, annosrosollit piparjuurikastikkeella, perunalaatikko, hunajassa haudutettuja porkkanoita, vokkivihanneksia, hedelmäine halloumisalaatti, kinkku, sienisalaatti, herneitä (pakaste), maksapasteijaa, luumuja ym ym ym
Itsetehtyä mallaslimppua.

Puolukkakakku:
(10 annosta)
200 g piparkakkuja
75 g margariinia
Puolukkatäyte
5 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
2 dl puolukkasurvosta
1 dl sokeria
1 prk (200 g) valkosuklaa-limerahkaa
2 rkl limetin- tai sitruunanmehua
Vaniljatäyte
3 liivatelehteä
1 prk (250 g) vaahtoutuvaa vaniljakastiketta
Puolukkakiille
2 liivatelehteä
1.1/2 dl puolukkamehua

Murskaa piparkakut. Sulata rasva. Sekoita ainekset ja painele massa leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan (24 cm) pohjalle. Liota liivatteita kylmässä vedessä 10 min. Vaahdota kerma. Sekoita puolukkasurvos, sokeri ja rahka toisessa kulhossa. Kuumenna sitrusmehu ja liuota puristetut liivatteet siihen. Valuta liemi ohuena nauhana puolukkaseokseen koko ajan sekoittaen. Sekoita joukkoon kermavaahto. Kaada täyte kakkupohjan päälle. Anna hyytyä kylmässä tunnin ajan. Valmista vaniljatäyte. Liota liivatteita kylmässä vedessä 10 min. Kaada kattilaan muutama ruokalusikallinen vaniljakastiketta. Vatkaa loput vaahdoksi. Kuumenna vaniljakastike kattilassa ja liuota puristetut liivatelehdet siihen. Valuta liemi ohuena nauhana vaniljavaahdon joukkoon samalla sekoittaen. Levitä vaniljatäyte puolukkatäytteen päälle. Nosta kakku kylmään tunniksi. Valmista kiille. Liota liivatteita kylmässä vedessä 10 min. Kuumenna mehu ja liuota siihen liivatteet Jäähdytä seos haaleaksi. Nostele kiille lusikalla kakun pinnalle. Anna kakun hyytyä kylmässä peitettynä 4-5 tuntia tai yön yli. Yhteishyvä 12.11.

Muuten onnistui oikein hyvin, mutta en löytänyt kaupasta puolukkamehua enkä alkanut keittämään sitä puolukoista, joita kyllä olisi ollut pakastimessa. Ostin jotain välipalapuolukkajuomaa ja se olikin tylsän harmaata juomaa. Joten kiille ei ollut kaunis, mutta se ei vaikuttanut kakun makuun. Kaikki kehuivat hyväksi. Joulupöydässä siitä syötiin noin puolet.


Hovimestarin kastike
4-6 annosta

1/2 dl sokeria
1/2 makeaa sinappia
1/2 hienonnettua silliä
1 keltuainen
2 rkl punaviinietikkaa
1 dl rypsiöljyä
1/2 tl suolaa
ripaus valkopippuria

Sekoita kulhossa sokeri, sinappi ja hienonnettu tilli keskenään. Vatkaa joukkoon keltuainen ja punaviinietikka. Lisää öljyä vähitellen joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Mausta kastike suolalla ja valkopippurilla. Tarjoile graavi- tai kylmäsavulohiviipaleiden kanssa. Yhteishyvä 12.11.

Sinappi oli viime vuonna myyjäisistä ostettua kotitekoista sinappia. Arvelin, että se on makeaa, kun suomalaiset yleensä ovat. Punaviinietikkana oli Borges vinaigre de jerez, sherry vinegar.

Kelpasi hyvin. Annoin loput Janille graavilohen kanssa.

Annosrosollit piparjuurikastikkeella:
6 annosta

4-5 (n. 450 g) Pirkka punajuurta
3-4 (n. 300 g) Pirkka kiinteää perunaa (vihreä pussi)
1 (50 g) sipuli
1 dl Pirkka maustekurkkuviipaleita
1 rkl piparjuuritahnaa (Felix)
1 rkl kurkkutölkin lientä
1 rkl Pirkka juoksevaa hunajaa
1/2 tl suolaa
1 tl timjamia
ripaus mustapippuria

Piparjuurikastike

1 tlk (200 g) Pirkka turkkilaista jogurttia
1/2 rkl piparjuuritahnaa (Felix)
ripaus suolaa
1 tl Pirkka juoksevaa hunajaa
1/2 tl timjamia
ripaus mustapippuria

Pese ja keitä punajuuret ja perunat kypsiksi. Punajuuret kypsyvät 30-40 ja perunat noin 20 minuutissa. Kuori ne jäähtyneinä.
Raasta punajuuret, perunat ja sipuli monitoimikoneen hienoimmalla raastinterällä. Raasta samalla kurkkuviipaleet.
Notkista piparjuuritahna kurkkuliemellä ja juoksevalla hunajalla. Sekoita tahnaseos raasteen joukkoon. Mausta lisäksi suolalla, timjamilla ja mustapippurilla.
Kastele kahvikupit tai muut pienet kulhot kylmällä vedellä ja jaa raaste kuppeihin. Tasoita ja paina raaste tiiviiksi lusikalla. Pane rosollit jääkaappiin.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja anna maustua jääkaapissa.
Upota rosollikupt reunoja myöten hetkeksi kuumaan veteen ja kumoa tarjoiluastiaan. Koristele piparjuurikastikkeella ja tuoreella yrtinoksalla.

Hunajassa haudutettuja porkkanoita jäi vähän ja kun Renne tuli tiistaina käymään, niin hän napsi niitä onnessaan kylmänä.

Vokkivihanneksia ei sitten laitetukaan, kun arveltiin, että pöydässä on jo liikaakin.

Hedelmäinen halloumisalaatti:
4 annosta:

1 pkt (250 g) Pirkka halloumijuustoa
1 ps (155 g) Pirkka Palermon salaattisekoitusta (sis. kastike)
1/2 rs (à 500 g) tummia viinirypäleitä
1 rs (250 g) Pirkka Luomu kirsikkatomaatteja
1/2 kurkku
2 appelsiinia
1 pieni punasipuli
1/2 dl pinjansiemenia paahdettuna
(tuoretta minttua)

Viipaloi halloumijuusto, kuivaa palat talouspaperiin ja paahda kuivalla, pinnoitetulla pannulla kauniin ruskeiksi kummaltakin puolelta.
Sekoita kastike salaattisekoituksen joukkoon. Halkaise viinirypäleet ja kirsikkatomaatit, viipaloi kurkku.
Kuori appelsiinit kalvottomiksi veitsen avulla ja leikkaa viipaleiksi. Puolita viipaleet halutessasi. Leikkaa sipuli ohuiksi puolirenkaiksi.
Kokoa salaatti laakealle tarjoiluvadille, nosta päällimmäiseksi juustoviipaleet. Ripottele pinnalle kuvalla pannulla kevyesti paahdettuja pinjansiemeniä ja halutessasi mintunlehtiä. (Pirkka 10/2011)

Palermon salaattisekoitusta ei löytynyt Myyrmannin sittaristakaan, ostin tavallisen salaattisekoituksen ja Tuula teki kastikkeen. Pikkutytötkin tykkäsivät halloumista, joten sitä ei jäänyt varsinaiselle kasvissyöjälle paljonkaan.

Sienisalaatin tein oman reseptin mukaan. Liotettuja ja valutettuja suolasieniä, sipulia, tilliä ja smetanaa. Kelpaa aina. Ainut vaan, että en muistanut laittaa pöytään, joten sitä riittää nyt sitten.

Juhlapöydässä olivat itseni lisäksi:
Susannan perhe: Susanna ja Jani, Nea 9 v, Jenna 4 v
Mammun perhe: Mammu ja Antti, Nelli 9 v, Maiju 7 kk
Tuula perhe: Tuula ja Riku, Renne 2 v.

Edunvalvoja

Minut siis käräjäoikeuden päätöksellä määrättiin äitini edunvalvojaksi. Hakemusta olivat allekirjoittamassa ja puoltamassa kolme siskoani ja yksi veljeni. Yksi veljistähän on jo kuollut, hänen kahdelta lapseltaan ei kysytty. Edunvalvojan ensimmäisiin tehtäviin kuuluu antaa käräjäoikeudelle omaisuusluettelo siitä omaisuudesta, joka valvottavalla on. Tätä varten kokoonnuimme kaikkien sisarusteni kanssa äidin 91-vuotissyntymäpäivien yhteydessä tekemään omaisuusluetteloa. Syntymäpäivät menivät hyvin, olin ostanut hoivakodin osastolle kakkua ja hoivakoti tarjosi kahvit.

Juhlien jälkeen lähdimme mummin kotiin, joka nyt on ollut tyhjillään puolitoista vuotta. Olin jo aikaismmin kirjannut ylös mitä muistin irtaimistosta ja nyt kävimme yhdessä läpi kaikkia niitä tavaroita, joita siellä oli. Ensimmäisenä veljeni otti esille sen epäkohdan, joka oli kymmenen vuotta sitten tapahtunut, kun mummi oli myynyt perunkirjoituksella ukin jälkeen hänelle tulleen kesämökin yhdelle sisaruksista. Kauppaa ei kukaan tässä yhteydessä kiistänyt, mutta irtaimistosta tuli kysymys: Eikö irtaimistosta ollut kuulunut puolet ukille ja siten ollen sisaruksille 1/12. Tätä osuutta mummi ei olisi saanut myydä. Ostaja, siskoni, oli ollut siinä uskossa, että mummi olisi ollut oikeutettu niin tekemään. - Tämä asia on hiertänyt yhden veljen ja kahden siskon ja toisaalta tämän ostajasiskon välejä. Kuten jälkimmäinen sanoo, hän on ollut kuin löysässä hirressä, asiasta on vähän väliä huomautettu.

Ostajasisko pahoitti mielensä niin, että hänen sydämensä alkoi tykyttää siihen malliin, että hän ei tullut paikalle seuraavana päivänä, kun asian puintia jatkettiin. Ensimmäisenä päivänä sentään saatiin hopeat jaettua. Eli kun minulla ei olisi ollut oikeus jakaa niitä, sanoin seuraavana päivänä, että ne on annettu teille säilytykseen.

Ostajan mies kiikutti lopulta paperit, perunkirjoituksen ja kauppasopimuksen poliisikaverinsa luo, joka vei ne seuraavana päivänä poliisituomarin katsottavaksi, ja totta totisesti siskot ja veli ovat oikeassa. No, seuraavaksi yritetään tätä asiaa hoitaa. Ostajasisko laati mökin irtaimistoluettelon, joka lähetettiin toisille pyynnöllä, että he viikon kuluessa kommentoisivat ja antaisivat arvionsa irtaimiston arvosta. Veljeä oli erityisesti kismittänyt se raivaussaha, jonka ukki oli antanut ostajan miehelle. Tämä oli pitänyt sitä kuin omaansa. Hänen versionsa on, että se oli ollut samaisella veljellä lainassa mökiltä ja palautunut ilman terää ja ilman kantovaljaita. Hän oli tehnyt siihen usean sadan markan korjauksen. Ja kun ukki oli sen hänelle hänen sanojensa mukaan antanut, niin hän oli sitä pitänyt kuin omaansa. Ja huom. ukki on kuollut vuonna 1982!

Kohta viikko on mennyt ja yhdeltä siskolta on tullut lisäystä laadittuun listaan, yli kaksinkertainen määrä. Listassa on kyllä samoja esineitä, eri nimillä kuin alkuperäisessä, niin että vähän se lyhenee, kun kaikki tarkastetaan. Mutta - miten sitä arvioidaan hinta muuripadalle, tilley-lampulle, sen aikaisille liinavaatteille jne jne.

Minä olen joutunut nyrkkeilysäkiksi näiden väliin nyt ja kun mainitsin sitä yhdelle sisarelle, niin hän vastasi, että mitä sitten odotit. No en ollut odottanut, että katkeruudet ovat näin suuret.

Peili

Käsipeilistä voin tarkastella itseäni, mutta melko pienestä näkökulmasta - näen siitä vain kasvoni. Kokovartalopeilistä näen enemmän, jopa itseni kokonaan kun se on tarpeeksi kauaksi asetettu. Käsipeiliä voin pitää itse kädessäni, mutta kokovartalopeilin pystyssä pitämiseen tarvitaan muita rakenteita, seinä jolle se kiinnitetään tai toinen ihminen, joka pitää sitä pystyssä minua varten.

Sinikka Markkanen kuvaa kirjassaan Ruumispeili tällaista kokovartalopeiliä, jonka hän omisti ollessaan lähetystyössä Tansaniassa. Siitä lähtien kun luin tämän kirjan, on mieltäni kiehtonut ajatus siitä, että saadakseni laajemman kuvan itsestäni tarvitsen peiliä, joka vieraasta kulttuurista käsin kyseenalaistaa piintyneitä tapojani ja ajatuksenjuoksujani.

Tarvitsen henkilöitä, jotka lähtevät minun puolestani kauemmaksi. Tarvitsen raameja, joihin peilini kiinnitetään. Joskus peili voi olla Japanissa, jonka monia uskontoja miettiessäni saan iloita siitä, että minulla on vain yksi. Joskus peili on Etiopiassa, jossa kauhistelen lapsikuolleisuutta, joka olisi vähällä vaivalla estettävissä, jos vain maailmassa tapahtuisi tasaus. Peili voi olla Keski-Aasiassa, jonka tyttöjen kasvoille heitetään happoa sen takia, että he menevät kouluun tai Afrikassa, jossa jotkut ovat monien pelkojen kangistamia. Mutta peili näyttää myös iloisia asioita: on kiinteämpää perheyhteyttä, on äärimmäisessä köyhyydessä toinen toisestaan paremmin huolehtimista kuin meillä, on iloa vähästä.

Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut toisten seksuaalielämästä

Minä olen syntynyt aikana, jolloin homoseksuaalisuus on ollut rikollista. Lapsena en siitä mitään tietänytkään, ei meillä jossain Kajaanin tapaisessa pikkukaupungissa mitään sellaisesta puhuttu. Enkä tiennyt mitään nuorenakaan, kielenkäyttöön ei yksinkertaisesti kuulunut homottelu sen enempää opettajien kuin kavereittenkaan suhteen.

Noista ajoista on nyt kyllä jo kulunut viitisenkymmentä vuotta. Ja missä ollaan? - Tällä välillä on kuulemma tullut uutta tietoa, joka minun olisi pitänyt ymmärtää hyväksyä ja kun matkanvarrella asia ei ole ollut mitenkään ajankohtainen missään vaiheessa, niin en ole ymmärtänyt. Joten minä olen nyt se suvaitsematon, jota voi kutsua jopa talebaaniksi ja fundamentalistiksi.

Kun seurakuntavaalit olivat ohi, minulta heti kysyttiin, että tuliko teidän neuvostoon "niitä". No en tiennyt, vastasin, että enpä ole kysynyt uusien luottamushenkilöiden seksielämästä. Enkä välitä, että hekään kysyvät minun seksielämästäni - tai sen puutteesta. "Miksi ne nyt eroavat kirkosta", kysyi suorastaan hätääntyneenä eräs vanha seurakuntalainen. "Pitäisikö sitä nyt erota kirkosta", kysyi kuusikymppinen veljeni, eläkkeellä oleva poliisi, perussuomalainen (ei tarkoita puoluetta). Omana näkemyksenäni kerroin hänelle, että nyt kirkko vuotaa molemmista laidoista: eroamassa ovat ne, joiden mielestä kirkko on liian liberaali ja ne, joiden mielestä liian suvaitsematon. "Kumpaan siipeen sinä kuulut", kysyin.

15-vuotiaasta lähtien olen lukenut Raamattua enemmän tai vähemmän säännöllisesti, useita kertoja läpi. Omana kantanani olen ymmärtänyt, että homoseksuaalisuudesta puhutaan kielteiseen sävyyn. "Se on Jumalalle kauhistus". Mutta kuten sanoin, en ole liiemmälti asiaan kiinnittänyt huomiota, koska olen kokenut, että se ei minua kosketa. Vaan nyt näyttää olevan toisin. Jos et ole puolellani, olet minua vastaan - on tämän ajan henki. Jos en julkisesti julistaudu homoystävälliseksi, niin olen siis heidän vihaajansa.

En minä homoja vihaa. En vihaa myöskään eri rotuisia ihmisiä, en edes toisen uskonnon harjoittajia, en vihaa pitkiä enkä lyhyitä, en lihavia enkä laihoja. Olen varsin suvaitsevainen. Se pidänkö jostain ihmisestä tai en, ei liiku ulkonaisella akselilla. Elämässäni on ollut vain muutama harva, jonka kanssa en ole tullut toimeen, mutta heitäkään en vihaa. Voin joistakin puhua pahaa selän takana ja ilmaista antipatiani, mutta en sanoisi että suorastaan vihaisin ketään. Joitain henkilöitä en kertakaikkiaan ymmärrä ja on joitakin, joiden luulen inhoavan minua. Mutta vain muutama. Mutta että vihaisin jotakin ihmistä hänen seksuaalisuutensa takia, höh. Minua ei kertakaikkiaan kiinnosta, mitä lähimmäiseni puuhaa peiton alla ja kenen kanssa.

Olen kyllä vahvasti heteroavioliiton kannalla. Siis miehen ja naisen välisen avioliiton kannalla. En avoliiton enkä samaa sukupuolta olevien liittojen kannalla. Saa kai minulla olla mielipiteeni. En käsitä, miten samaa sukupuolta olevien seksielämä menisi miehen ja naisen yhdynnän edelle. Enkä välitä kysellä teknisiä yksityiskohtia.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, miehen kuvaksi ja naisen kuvaksi hän loi heidät, sanotaan Raamatun alussa. Heidän anatomiansa luotiin varsin tarkoituksenmukaiseksi luonnollista yhtymistä varten. Ja heidän yhtymisensä seurauksena voidaan luoda uutta elämää. Tämä on aivan jumalallinen piirre ihmisessä - saada synnyttää uutta elämää. Miten homo- tai lesboliitto voi synnyttää uutta elämää. Koeputkessa tietenkin, minulle vastataan.

Totta kai suon homoseksuaaleille rakkauden mahdollisuuden, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta mielestäni sitä pitäisi kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, minun mielessäni sana avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen väliselle liitolle.

Ja mikä hinku homoliitoilla on saada kirkollinen siunaus. Avoliittolaiset eivät sellaista vaadi, heillähän olisi milloin tahansa mahdollisuus vihityttää itsensä avioliittoon, vaan kun eivät halua. Taitaa olla hyvin marginaalinen ryhmä homoja, jotka todellisuudessa haluaisivat kirkollisen vihkimyksen. Tulisikohan mieleen, että tässä ollaan vaatimassa jotain, jota Jumala ei hyväksy.

Muistopuhe

Harrin muistopuhe 29.1.2011

Minä olen saanut olla todistamassa väkevää tapahtumaa: Ystäväni on kuollut ja olen saanut olla häntä saattamassa loppuun asti. Olen siitä kiitollinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi ja se on ollut minulle suuri kunnia. Siitä kiitän Aria ja Esaa.

Ystäväni Harrin lähtö oli kaunis. Hän ei nähtävästi joutunut kärsimään kipua, vaikkakin sydän kovasti teki työtä pysyäkseen hengissä. Hän sai lähteä ”hyvässä seurassa parempaan paikkaan”, kuten minua lohdutettiin.

Niin, parempaan paikkaan. Harri tiesi minne hän on menossa. Vaikkakin hän viimeisellä tapaamiskerrallamme sinä iltana jona hänet vatsaleikkaukseen vietiin, sanoi, että hän haluaisi vielä pari vuotta saadakseen nähdä pikkutyttöjen kasvavan.

Minusta meillä puhutaan liian vähän tästä paremmasta paikasta, taivaasta, jonne Jeesukseen uskovat Hänen armostaan pääsevät. Harrikin tiesi, että hän pääsee sinne vain armosta, ei mistään omasta ansiostaan, vaikka hyvä mies olikin ja yritti elää Jumalan tahdon mukaista elämää.

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen taivaasta, että siellä ei ole kipua, ei tuskaa, ”ei kuolonvaaraa”, kuten Musta Saara –laulussa lauletaan. Harri oli todellinen Jeesuksen seuraaja ja opetuslapsi ainakin siinä, että samalla tavalla hänkin oli ”kipujen mies ja sairauden tuttava. En ole tuntenut ketään muuta, jolla olisi ollut niin monia perussairauksia ja vaivoja ja joka olisi joutunut käyttämään niin paljon lääkkeitä kipuihinsa. Muutaman kerran hän soitti yölläkin, kun ei voinut nukkua eivätkä kipulääkkeet auttaneet. – Mutta valittiko hän? Ei monikaan olisi uskonut hänen kärsivän niin kovasti.

Taivaassa me saamme uuden nimen ja uudet valkoiset vaatteet. Saanko kertoa oman ajatukseni siitä uudesta vaatteesta? Meillä luterilaisessa kirkossa konfirmoitavat pääsevät ripille valkoisessa albassa. Se on joskus sellaista kovahkoa, jäykkää kangasta. Erään kerran rupesin ajattelemaan, että tämä on vertauskuva siitä taivaan valkoisesta vaatteesta, mutta ei kuitenkaan ollenkaan samanlainen. – Lieköhän se taivaallinen vaate enemmänkin kuin valkoista silkkiä, joka heijastaa kaikkia kauniita taivaan värejä, niin kuin silkki tekee.

Taivaassa ei ole syntiä, eikä synnin seurausta. Tämä ajatus saa minun mielikuvitukseni lentämään. Emme joudu enää taistelemaan syntiä vastaan, kiusaukset eivät ole ylivoimaisia. Emme kärsi siellä myöskään siitä mitä pahaa ihmiset tekevät toisilleen.

Ulkonäöltään taivas on epäilemättä ihana paikka asua. Hes 47: 12 sanoo "Pitkin virran molempia rantoja kasvaa kaikenlaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lehdet lakastu eivätkä hedelmät lopu: joka kuukausi ne antavat uuden sadon, sillä niitä ruokkii virta, joka saa alkunsa pyhästä paikasta. Niiden hedelmiä käytetään ruoaksi ja niiden lehtiä lääkkeeksi.”

Älkää minulta kysykö, miksi muka taivaassa tarvittaisiin lääkkeitä ja että onko tämä kuvausta taivaasta vai jostain muusta paikasta, mutta ainakin uskon, että elatuksen huolista saamme olla vapaita taivaassa. Harrikin alkoi jo vähän pelätä, että mitenkähän hän pärjää, kun taksituloja ei enää ole ja kuinka kauan kirjanpitofirmaa pystyy vielä pitämään, tulot alkavat pienentyä eikä eläke ole suuri. Näitten maallisten huolienhan kanssa me kaikki kamppailemme. Taivaassa ei tarvitse. Ehkä monien meidän sisäisten haavojen paraneminen vie aikaansa vielä taivaassakin ja siihen sitä lääkettä tarvitaan, en tiedä. Tai sitten kaikki on vaan sekunnissa parhain päin, eikä hankaluuksia edes muisteta.

Viimeinen asia, tai oikeastaan tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen joka tulee mieleen, on se, että taivaassa saamme tavata Jeesuksen. Siitäkin minulla on näkemykseni, vaikka saattaa olla, että kaikki näkemykseni osoittautuvat vääriksi kaiken ollessa paljon ihanampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Mutta mitä se sitten on kun saa katsoa Jeesusta kasvoista kasvoihin? Luulisin, että minä haluaisin häpeästä painua maan alle siinä tilanteessa tajuten oman saastaisuuteni ja raadollisuuteni ja kaikenlaisen sopimattomuuteni Hänen seuraansa. Mutta katsoessani hänen kasvoihinsa näenkin sieltä sulaa rakkautta minua kohtaan. Minä tiedän, että hän tietää millaista tekoa minä olen ja silti Hän rakastaa ja hyväksyy minut. Olen kateellinen Harrille, jos ja kun hän nyt on saanut tavata Jeesuksen elävänä ja rukoilen, että itsekin saisin sen kokea.

Kristinusko ei ole sitä, että alballa yritetään peittää likaiset vaatteemme, vaikka ne omasta mielestämme olisivat parhaat juhlavaatteemme. Kristinusko on sitä, että Jeesus rakastaa meitä vaatteistamme huolimatta ja antaa meille uudet vaatteet, uuden mahdollisuuden, jopa jo tässä ajassa.

Valkoinen vaate on symboli siitä, että synnit on pesty pois Jeesuksen uhriteon kautta. Odotamme saavamme tavata Harrin taas kerran puettuna siihen valkoiseen vaatteeseen.

Suru

Minä olen kokenut järisyttäviä. Ystäväni Harri on kuollut ja sain armon ja etuoikeuden olla saattamassa häntä.

Joulukuun 1. päivänä sain Harrilta tekstiviestin: "Se on KEUHKOSYÖPÄ". Hän pääsi pian tutkimuksiin ja todettiin, että etäpesäkkeitä ei ole, mutta paras leikata heti. Jouluviikolla hän meni Meilahden sairaalaan ja tiistaina leikattiin. Leikkaus onnistui hyvin, mutta varustauduttiin viettämään joulu sairaalassa. Harri oli luvannut tulla minun luokseni aattona syömään, mutta ei nyt sitten päässyt.

Harri nousi jalkeille leikkauksen jälkeen ja käveli osastolla, saatteli ulkoaulaankin kun kävin katsomassa. Muutaman päivän kuluttua kyllä alkoi henkeä ahdistaa ja hän sai happiviikset. Kävi ilmi, että jo aikaisemmissa kuvissa näkynyt keuhkofibroosi oli aktivoitunut ja aiheutti sellaista. Sitä ei voi kuulemma parantaa, mutta kortisoonilääkkeillä hoitaa. Niin meni joulu ja uusi vuosikin. Kävin katsomassa melkein joka päivä. Loppiaisena menin katsomaan häntä. Hänellä oli siinä ruoka-aika ja hän söi. Juteltiin niin kuin aina. Hän sanoi, että kyllä hän haluaisi elää vielä pari vuotta, että näkisi pienten pojantyttärien kasvavan. - Illalla tekstasin hänelle hyvän yön toivotuksen, kuten olemme aina tehneet molemmin puolin: "Hyvää yötä" ja "Nuku hyvin". Tällä kertaa vastausta ei kuulunut ennen kuin nukahdin. Kahdeltatoista havahduin kun tuli tekstari, jossa hän kertoi että hän on ollut röntgenissä, kun illalla tuli kovat vatsakivut, sitä tutkitaan.

Aamulla tekstasin taas hyvän huomenen ja rohkaisevan raamatunkohdan, kuten olen nyt hänen sairastaessaan tehnyt, mutta vastausta ei tullut. Soitin puolen päivän aikaan, mutta ei vastannut. Illan suussa olin jo niin huolissani, että soitin osastolle, että mikähän on. "Oletteko omainen?" -kysymys hätkähdytti ja soitin Harrin nuoremmalle pojalle. Hän vahvisti, että isä on leikattu mustan suolen takia. Mikä mustasuoli? En ole sellaisesta kuullutkaan. Nyt häntä kuulemma pidetään koomassa ja kolmantena päivänä leikataan uudestaan ja päätetään mitä tehdään. Ei kannata käydä. - Sunnuntaina puoli kaksi Esa soitti uudelleen, että nyt tilanne on vakava, isä on leikattu ja nähty että mitään ei ole tehtävissä. Koko ohutsuoli on kuoliossa. Peruin tapaamisen joka minulla oli iltapäivällä ja lähdin sairaalaan.

Heräämössä olivat poikien lisäksi Harrin sisko ja entinen vaimo. Harri näytti hauraalta ja riisutulta. Lääketippoja ei ollut, vain happea annettiin. Nenäletkusta valui sapenväristä nestettä pussiin. Häntä oltiin juuri siirtämässä osastolle. Osastolla oli varattu yhden hengen huone. Sinne hoitajat toivat auliisti tuoleja niin paljon kuin oli vieraita, toivat mehuakin. Harrille annettiin vain happea ja morfiinin tapaista lääkettä kipuun. Hän näytti olevan puoleksi tajuissaan, ei voinut puhua, mutta ei valittanutkaan kuin kerran kun asentoa vaihdettiin. Patjakin muutettiin ilmapatjaksi, joka ei niin kovasti paina yhdessä asennossa makaajaa.

Koko ajan Harri kamppaili. Sydän teki työtä; raskas, melkein koriseva hengitys kuului tunnista tuntiin. Aluksi kädet olivat lämpimät ja hän oli aikaisemmin sanonut, että se on merkki happisaturaatiosta, happea on riittävästi. Silmät olivat puoliavoimet. Puhua hän ei voinut. Muutaman kerran kun kysyttiin, että haluaako lääkettä, hän pudisti päätään. Lääkettä annettiin parin tunnin välein ja sen antamisen jälkeen hän nukahti vähäksi aikaa.

Kohta tultuamme osastolle hoitaja kysyi, että haluaisimmeko että sairaalapastori pyydetään tulemaan. Pojat ja sisko iloitsivat mahdollisuudesta ja pastorille soitettiin. Hän tuli kolmen vartin kuluttua ja piti kuolevan ehtoollisen, johon osallistuimme. Leipä kastettiin viiniin ja se vietiin hänen huulilleen, mitään nieltävää ei voinut antaa. Harri oli selvästi tajuissaan. Sitten joimme vielä "kirkkokahvit", hoitajat olivat tuoneet kaikille kahvia ja kahvikupit. Itkin pastorille, että olimme rukoilleet ihmettä ja tämä on kauheata, kun ei millään haluaisi luovuttaa, vaikka faktat ovat toivottomat. Hän oli viisas pastori ja sanoi, että lääkärit tekevät omat tehtävänsä, hän pastorina tekee mitä hänen pitää tehdä, mutta että omaisten ja läheisten tehtävä on toivoa ja rukoilla. Minulle ne sanat ovat antaneet voimaa: Saa toivoa loppuun asti, vaikka toivoa ei ole ollenkaan. Hän sanoi myös - varmaan kokemuksestaan - että sellaisen ihmisen lähtö on kaunis, jonka vuoteen vieressä itketään. Se todistaa siitä, että hän on ollut rakas.

Esan perhe ei ollut käynyt katsomassa Harria sairaalassa, olivat ajatelleet, että kokemus on lapsille liian traumaattinen. Sairaalapastori sanoi, että olisi hyvä tuoda lapset, heille on vielä enemmän traumaattista, jos rakas ukki vaan häviää näkyvistä. Nyt he näkevät että ukki on todella sairas ja siitä voi puhua oikealla nimellä. Ei kannata kuulemma puhua, että hän on nukahtanut, koska jotkut lapset voivat ruveta pelkäämään nukkumista pelätessään sitten kuolevansa. Esa lähti hakemaan heitä ja nopeasti he siinä hyvästelivät ukin. Harrille he olivat elämän tärkein asia. Hän varmasti tajusi heidän siinä olevan.

Sisko lähti ja jäin poikien kanssa Harrin vuoteen äärelle. Silittelimme häntä, juttelimme taivaasta ja hänestä. Juttelimme muitakin asioita, välillä naurahdettiinkin. Pojat olivat tyytyväisiä, että pappi tuli sunnuntai-iltana, taksilla. Kerrankin vastiketta kirkollisveroille. Hoitajat sanoivat, että viereinen huone on tyhjä, sinne saa mennä lepäämään, jos haluaa. Päivähuoneessa saa myös olla. Vähän aikaa kävin siellä istumassa, että Ari saisi puhua isänsä kanssa jos haluaisi. Hän oli surussaan itsesyytösten vallassa; ei ollut kuulemma sellainen poika kuin isä olisi halunnut. Sanoi jopa, että hän olisi mieluummin tuossa. Koetin lohduttaa häntä, että hän on erilainen luonteeltaan, mutta että sellaista tasapainoa heidän perheessään oli hyvä ollakin: Isä oli työteliäs ja asiansa todella jämptisti hoitava, kirjanpitäjä sielustaan asti. Ari oli, kuten isänsä tiesikin, enemmän herkkä taiteilijaluonne. Mutta ei Harri koskaan kovia sanoja käyttänyt, kuten ei kenestäkään muustakaan. Hän oli hyvin hienotunteinen ihminen.


Pojat surivat ja sanoin heille myöhemmin, että kuka tahansa vanhempi olisi ollut ylpeä heistä tuossa tilanteessa. Miten he hellittelivät isäänsä kauniilla sanoilla: Isä-pieni, faija-parka, onko sulla kaikki hyvin, haetaanko lääkettä, onko kylmä, tuodaanko lisää peittoa. Rakkauden ilmaisuja ei heidän perheessä oltu kuulemma paljon harrastettu, mutta tuossa hetkessä asia kävi selväksi. Rakkaus oli ollut molemminpuolista. Harri oli aina ollut ylpeä pojistaan ja lapsenlapsistaan.

Tunnista tuntiin Harrin sydän taisteli. Rintakehä nousi ja laski ja kaulavaltimo sykki. Iho oli kellertävä leikkauksen jodista ja kalpea hän oli, kuten aina. Silitin otsaa, pidin kädestä peiton alla ja silittelin peiton päältä. Sanoin omalta puoleltani, että ei ole mitään katkeruutta. Hän ei kohdistanut katsettaan minuun, enkä tiedä halusiko hän minun olevan siinä.

Esa lähti lepäämään viereiseen huoneeseen. Ari kysyi haluanko olla hetken hänen kanssaan yksin, mutta en osannut käyttää sitä tilaisuutta. Sen sijaan sanoin hänelle, että ole sinä hetki isäsi kanssa. Menin päivähuoneeseen ja nostin jalat hetkeksi tuolille ja yritin rentoutua. Vartin siinä istuin, sitten menin takaisin. Kokeilin Harrin käsiä ja ne tuntuivat viileämmiltä kuin aikaisemmin.

Yhden jälkeen kipuja tuntui tulevan ja pyydettiin hoitajaa tuomaan lääkettä. Hän antoi 5 mg ja Harri alkoi melkein heti kohta rentoutua. Hengitys alkoi rauhoittua ja Ari näki, että nyt on hetki. Hän kävi hakemassa Esan. Seisoimme kaikki sängyn vieressa. Harri avasi silmänsä täysin auki ja näytti katsovat kauas. Hänen ilmeensä oli rauhallinen. Sydän vaan hiljalleen lopetti pompottamisen. Rakas kultainen sydän. Kaulasuoni sykki vähän kauemmin. Pulssia ei tuntunut. Hoitaja kutsuttiin paikalle ja hän totesi, että loppu on tullut. Lääkäri totesi saman muutaman minuutin kuluttua.

Lääkäri selitti meille mitä oli tapahtunut. Kuulemma syöpäleikkausten jälkeen joskus veren hyytyminen aiheuttaa veritulppia. Se on erilaista kuin marevanilla hoidettava verenohennus, marevan ei siihen ymmärtääkseni auta. Harrillahan oli ollut marevanhoito ja 4-kymppisenä koetun sydäninfarktin jälkeen. Tässä tapauksessa veritulppa meni suolistoon ja aiheutti kuolion. - Lääkäri kysyi myös, että vaativatko omaiset ruumiinavausta. Kun isommasta operaatiosta on kulunut alle 6 viikkoa, kuten tässä tapauksessa, vaaditaan rikospoliisin tutkinta. En oikein ymmärtänyt miksi, ellei sitten siksi, että tutkitaan onko tapahtunut lääketieteellistä virhettä. Pojat ja minäkin olivat sitä mieltä, että onhan hänet juuri avattu ja tilanne on todettu, leikelty on jo tarpeeksi. Ilmoitus menee poliisille, he päättävät tehdäänkö sitä. Tästä syystä kuulemma sitten ei voida kaikkia piuhoja vielä ottaa pois.

Hoitajat pyysivät meidät pois huoneesta tehdäkseen valmistelut ja kun sitten tulimme huoneeseen takaisin, niin Harri oli kääritty valkoiseen kertakäyttölakanaan kokonaan ja rinnalla oli pieni kukan oksa ja nimilappu. Kello oli noin puoli kaksi yöllä kun Harri kuoli.

Hoitajat antoivat vielä pojille ohjeita miten tästä edetään ja lähdimme kotiin. Ari vei minut autollaan ja siinä sanoin hänelle kiitokset siitä kunniasta ja luottamuksesta, että sain olla mukana. Sanoin myös, että jos heidän perhedynamiikka vaatii, että minun ei toivota olevan hautajaisissa, niin en pidä sitä ollenkaan loukkauksena. Olen jo saanut hyvästellä Harrin. Mutta tulen tietenkin mielelläni, jos minut kutsutaan.

Lähetin tapahtuneesta tiedon omille sukulaisilleni ja ystävilleni, jotka olivat tutustuneet Harriin. Siskoni lähetti viestin: "Harri sai lähteä hyvässä seurassa parempaan paikkaan".