Särkynyt

Oikeastaan olen alkanut inhota laulua "Särkynyt saviruukku". Se saa minut tuntemaan itseni sirpalekasaksi jätetunkiolla. Tietenkin ymmärrän sen analogian ja vertauksen saviruukkuun, josta Savenvalaja tekee aina vaan hienompaa posliinia jauhamalla sirut aina uudestaan saveen. Ymmärrän senkin, että ihminen ei lopultakaan ole muuta kuin hiekanjyvä vesisangon uurteessa. Mitättömyys ja ilman merkitystä.

Pari viikkoa sitten lapsenlapsi Ronja kävi kylässä. Äitinsä on tarkka lasten tv:n katselusta, joten lapsukainen käyttää mummaa hyväkseen:"Eikö katsottaisi lastenohjelmaa!". Löysimme videon Helinäkeijusta.

Keijujen valtakunnassa oli tapana viettää kerran vuodessa juhlaa, jossa keskeistä osaa näytteli Kuukivi, sinistä valoa säteilevä iso ovaali jalokivi, taikakivi. Kukin keiju sai vuorollaan kunnian valmistaa Kuukivelle sauvan, jonka päähän Kuukivi olisi istutettu.

Omalla vuorollaan Helinäkeiju valmisti innoissaan sauvaa ja saikin kauniin sellaisen aikaan.

Mutta voi kauhistus! Juuri kun Kuukiveä kiinnitettiin sauvan päähän, se putosi lattialle ja särkyi pieniksi palasiksi. Palaset vain kimmelsivät ja hehkuivat lattialla. Mikä epätoivo Helinäkeijulla!

Juhlapäivä lähestyi, jossa Helinäkeijun piti esitellä sauvaluomuksensa. Filmiä katsovan aikuisenkin epätoivo lisääntyi: Miten tästä tragediasta selvittäisiin?

Juhla alkaa ja Helinäkeiju esittelee luomuksensa. Hän on kerännyt sirut ja istuttanut ne yksi kerrallaan sauvan päähän pieniin oksiin, joissa muodostuivat sinistä valoa loistavaksi puuksi. Ihastuttava näky! Mikä kekseliäisyys!

Voisinko ajatella mieluummin olevani pala arvokasta timanttia.