Eläkeikää lähestyessäni huomaan tekeväni jonkinlaista välitilinpäätöstä. Huomaan mm, että moni aloittamani projekti uhkaa jäädä kesken. Tässä haluan tuoda esille yhden:

Kuka muistaa kirjamyyntimme: Aikojen alussa keksin idean, jossa jumalanpalveluksen jälkeen pidettiin auki kirjamyyntiä. Seurakuntalaisilla oli mahdollisuus ostaa kirjoja ja niistä tuleva voitto piti ohjata lähetystyölle. Idea sai alkunsa siitä, että vuosibudjettiin oli varattu kirjallisuuden hankkimista varten 20 markkaan, mikä ei silloinkaan noin 30 vuotta sittenollut kovin suuri raha. Ja minä kun pidän lukemisesta! Päätin, että ostan kirjoja myyntiin ja varovasti selaillen luen ne ensin ja myyn sitten. No paljon siitä hankkeesta ei herunut, kaikessa bisneksessä pitäisi olla asialle antautunut ihminen ja useampikin. Sellaisia ei löytynyt tarpeeksi. Epärealistinen ajatus alunperinkin. Ja sittemmin ruvettiin vaatimaan alv:n maksamista. Meni liian vaikeaksi. Mutta jotenkin omilleen päästiin, niin että niitä kirjoja on edelleenkin lahjakirjoiksi annettavana.

Kirjoja on toimistolleni siunaantunut muullakin tavalla: Viime viikolla paperivarastosta putosi liian raskaasti lastattu hylly alas – onneksi ketään ei jäänyt alle – ja varastoa alettiin siivota. Takimmaisessa nurkassa on kirjahylly, jonka luokse aikoihin ei kukaan ole mahtunut. Siellä on hengellistä kirjallisuutta, vanhoja virsikirjoja ja kirkollisten toimitusten kirjoja. - Jotkut teistä tietävät, että sellaisia kirjahyllyjä löytyy yhdestä sun toisesta muustakin seurakuntatilasta. Joitakin olemme kaikessa hiljaisuudessa tyhjentäneet divarille.

Mutta kuka tänä päivänä enää kirjoja lukee: Kirjastot tosin voivat edelleenkin hyvin, mutta vanhoja kirjoja ei ota antikvariaatitkaan vastaan. Energiajätteeksi taitavat mennä suurin osa. Niiden löytyneiden vanhojen kirjojenkin kohtalo on kuormalava, ellei muuta keksitä. Minulla tosin elää edelleenkin haave, että ne joutilaat kirjat löytäisivät ystävänsä. Minä haluan laittaa kirjoja vaikka kirkon aulaan näytille ja ostettavaksi/otettavaksi ja luettavaksi. Sieltä saattaa löytyä aarteita. Tulkaa tekemään löytöjä!

Viehtymykseni kirjoja kohtaa juontuu siihen, että kirjoitetusta sanasta löydän ajatuksia, joita itse en olisi keksinyt, mutta jotka heti nähtyäni allekirjoitan. Iloitsen siitä, että joku muu on osannut kuvata sydämeni kaipuun.

Sana on väkevä. Sanottu sana nostaa tai painaa alas. Iskee kuin ruoska tai lohduttaa kuin äidin käsi. Kirjoitettu Sana Raamatussa on elämämme ruokaa, väkevää ruisleipää, joka pitää meidät tiellä.

Joh 1:1-5 Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Eläkkeelle jäämisen tunnelmia:

Tänään aloitin jälkieni siivoamisen työpaikalla. Olin tänäkin vuonna rippileirillä ja jokaisesta leiristä on jäänyt mapillinen materiaalia. Nyt on silputtu sitten kaikki lippulappuset pois. Mutta muistoja ei silputa: Lukemattomat leiriläiset (vuodesta 2006 pari sataa ja sitä ennen varmaan saman verran), isoset, apuohjaajat, työkaverit: persoonia jokainen. Kaikkia muistoja ei voi julkistaa, mutta kun on toiminut opettajana kristinuskon eri osien suhteen, kuten uskonkappaleiden, raamatun, rukouksen sekä etiikan alan, koulukiusaamisesta maahanmuuttajien hyväksymiseen, niin kommentteja on tullut laidasta laitaan.

Muutenkin rippileirillä on aivan omanlaisensa kulku: Alkutapaamisissa katsellaan alta kulmien, että mikähän paikka tämä on, vanhempien tapaamiseen tulevat ne, joilla on myönteinen asenne rippikouluun ja he ovat kasvatusperiaatteista yleensä samaa mieltä kuin ohjaajat. Ensimmäiset päivät leirillä ovat melkoista järjestäytymistä, mutta melko pian nuoret huomaavat, että tässähän on selvä järjestys ja kyllä täällä pärjää. Sitten voidaan mennä toiseen äärimmäisyyteen ja saattaa tulla ylilyöntejäkin, mutta kaikista on selvitty ilman poliisin paikalle kutsumista.

Usein olen toiminut ensiapuvastaavana, eli EA-laukku on ollut minun huoneessani. Sieltä on haettu melkein pelkästään laastaria tai päänsärkytablettia, onneksi meidän leireillämme ei ole tapahtunut suurempia haavereita. Äidit ovat antaneet ohjeita lastensa lääkitsemiseen, joillakin on ollut lääkekuureja päällä ja lääkkeitten ottamisesta on muistuteltu. Kuumeisen lapsen vahtimiseen on mennyt muutaman kerran aikaa, mutta levolla on selvitty.

Alkuvuosina jännitin rippileirille menoa: en katsonut olevani kyllin pätevä opettaja opettamani asian suhteen enkä oppilaitten käsittelyn suhteen. Mutta persoonalla ja intuitiolla on menty eteenpäin. Leiriläisten palauterunot kertoivat ihan positiivista palautetta.

Se minua surettaa, että en ole osannut uskonasiaa edistää tahtomallani tavalla.  Omasta uskostani ja Raamatun lukemisestani olen saanut kertoa ja se on joitakin ihmetyttänyt. Mutta ihan suoraan en ole saanut/osannut sanoa niin kuin Jeesus, että jos ette tee parannusta, te ette pelastu. Se on Suomen kirkollisessa ilmapiirissä epäsuotavaa ja epädiplomaattista. Eikähän sitä sillä tavalla voi ilmaistakaan. Pitäisi osata esittää asia armollisesti ja positiivisesti. Pitäisi osata tehdä taivastie houkuttelevaksi. Mutta en ole osannut muuta kuin huokaista, että Pyhä Henki tulkitsisi opetuksemme kuulijalle sillä tavalla, että se koituisi hänen iankaikkiseksi pelastumisekseen.