Peili

Käsipeilistä voin tarkastella itseäni, mutta melko pienestä näkökulmasta - näen siitä vain kasvoni. Kokovartalopeilistä näen enemmän, jopa itseni kokonaan kun se on tarpeeksi kauaksi asetettu. Käsipeiliä voin pitää itse kädessäni, mutta kokovartalopeilin pystyssä pitämiseen tarvitaan muita rakenteita, seinä jolle se kiinnitetään tai toinen ihminen, joka pitää sitä pystyssä minua varten.

Sinikka Markkanen kuvaa kirjassaan Ruumispeili tällaista kokovartalopeiliä, jonka hän omisti ollessaan lähetystyössä Tansaniassa. Siitä lähtien kun luin tämän kirjan, on mieltäni kiehtonut ajatus siitä, että saadakseni laajemman kuvan itsestäni tarvitsen peiliä, joka vieraasta kulttuurista käsin kyseenalaistaa piintyneitä tapojani ja ajatuksenjuoksujani.

Tarvitsen henkilöitä, jotka lähtevät minun puolestani kauemmaksi. Tarvitsen raameja, joihin peilini kiinnitetään. Joskus peili voi olla Japanissa, jonka monia uskontoja miettiessäni saan iloita siitä, että minulla on vain yksi. Joskus peili on Etiopiassa, jossa kauhistelen lapsikuolleisuutta, joka olisi vähällä vaivalla estettävissä, jos vain maailmassa tapahtuisi tasaus. Peili voi olla Keski-Aasiassa, jonka tyttöjen kasvoille heitetään happoa sen takia, että he menevät kouluun tai Afrikassa, jossa jotkut ovat monien pelkojen kangistamia. Mutta peili näyttää myös iloisia asioita: on kiinteämpää perheyhteyttä, on äärimmäisessä köyhyydessä toinen toisestaan paremmin huolehtimista kuin meillä, on iloa vähästä.

Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut toisten seksuaalielämästä

Minä olen syntynyt aikana, jolloin homoseksuaalisuus on ollut rikollista. Lapsena en siitä mitään tietänytkään, ei meillä jossain Kajaanin tapaisessa pikkukaupungissa mitään sellaisesta puhuttu. Enkä tiennyt mitään nuorenakaan, kielenkäyttöön ei yksinkertaisesti kuulunut homottelu sen enempää opettajien kuin kavereittenkaan suhteen.

Noista ajoista on nyt kyllä jo kulunut viitisenkymmentä vuotta. Ja missä ollaan? - Tällä välillä on kuulemma tullut uutta tietoa, joka minun olisi pitänyt ymmärtää hyväksyä ja kun matkanvarrella asia ei ole ollut mitenkään ajankohtainen missään vaiheessa, niin en ole ymmärtänyt. Joten minä olen nyt se suvaitsematon, jota voi kutsua jopa talebaaniksi ja fundamentalistiksi.

Kun seurakuntavaalit olivat ohi, minulta heti kysyttiin, että tuliko teidän neuvostoon "niitä". No en tiennyt, vastasin, että enpä ole kysynyt uusien luottamushenkilöiden seksielämästä. Enkä välitä, että hekään kysyvät minun seksielämästäni - tai sen puutteesta. "Miksi ne nyt eroavat kirkosta", kysyi suorastaan hätääntyneenä eräs vanha seurakuntalainen. "Pitäisikö sitä nyt erota kirkosta", kysyi kuusikymppinen veljeni, eläkkeellä oleva poliisi, perussuomalainen (ei tarkoita puoluetta). Omana näkemyksenäni kerroin hänelle, että nyt kirkko vuotaa molemmista laidoista: eroamassa ovat ne, joiden mielestä kirkko on liian liberaali ja ne, joiden mielestä liian suvaitsematon. "Kumpaan siipeen sinä kuulut", kysyin.

15-vuotiaasta lähtien olen lukenut Raamattua enemmän tai vähemmän säännöllisesti, useita kertoja läpi. Omana kantanani olen ymmärtänyt, että homoseksuaalisuudesta puhutaan kielteiseen sävyyn. "Se on Jumalalle kauhistus". Mutta kuten sanoin, en ole liiemmälti asiaan kiinnittänyt huomiota, koska olen kokenut, että se ei minua kosketa. Vaan nyt näyttää olevan toisin. Jos et ole puolellani, olet minua vastaan - on tämän ajan henki. Jos en julkisesti julistaudu homoystävälliseksi, niin olen siis heidän vihaajansa.

En minä homoja vihaa. En vihaa myöskään eri rotuisia ihmisiä, en edes toisen uskonnon harjoittajia, en vihaa pitkiä enkä lyhyitä, en lihavia enkä laihoja. Olen varsin suvaitsevainen. Se pidänkö jostain ihmisestä tai en, ei liiku ulkonaisella akselilla. Elämässäni on ollut vain muutama harva, jonka kanssa en ole tullut toimeen, mutta heitäkään en vihaa. Voin joistakin puhua pahaa selän takana ja ilmaista antipatiani, mutta en sanoisi että suorastaan vihaisin ketään. Joitain henkilöitä en kertakaikkiaan ymmärrä ja on joitakin, joiden luulen inhoavan minua. Mutta vain muutama. Mutta että vihaisin jotakin ihmistä hänen seksuaalisuutensa takia, höh. Minua ei kertakaikkiaan kiinnosta, mitä lähimmäiseni puuhaa peiton alla ja kenen kanssa.

Olen kyllä vahvasti heteroavioliiton kannalla. Siis miehen ja naisen välisen avioliiton kannalla. En avoliiton enkä samaa sukupuolta olevien liittojen kannalla. Saa kai minulla olla mielipiteeni. En käsitä, miten samaa sukupuolta olevien seksielämä menisi miehen ja naisen yhdynnän edelle. Enkä välitä kysellä teknisiä yksityiskohtia.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, miehen kuvaksi ja naisen kuvaksi hän loi heidät, sanotaan Raamatun alussa. Heidän anatomiansa luotiin varsin tarkoituksenmukaiseksi luonnollista yhtymistä varten. Ja heidän yhtymisensä seurauksena voidaan luoda uutta elämää. Tämä on aivan jumalallinen piirre ihmisessä - saada synnyttää uutta elämää. Miten homo- tai lesboliitto voi synnyttää uutta elämää. Koeputkessa tietenkin, minulle vastataan.

Totta kai suon homoseksuaaleille rakkauden mahdollisuuden, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta mielestäni sitä pitäisi kutsua jollain muulla nimellä kuin avioliitto, minun mielessäni sana avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen väliselle liitolle.

Ja mikä hinku homoliitoilla on saada kirkollinen siunaus. Avoliittolaiset eivät sellaista vaadi, heillähän olisi milloin tahansa mahdollisuus vihityttää itsensä avioliittoon, vaan kun eivät halua. Taitaa olla hyvin marginaalinen ryhmä homoja, jotka todellisuudessa haluaisivat kirkollisen vihkimyksen. Tulisikohan mieleen, että tässä ollaan vaatimassa jotain, jota Jumala ei hyväksy.