Muistopuhe

Harrin muistopuhe 29.1.2011

Minä olen saanut olla todistamassa väkevää tapahtumaa: Ystäväni on kuollut ja olen saanut olla häntä saattamassa loppuun asti. Olen siitä kiitollinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi ja se on ollut minulle suuri kunnia. Siitä kiitän Aria ja Esaa.

Ystäväni Harrin lähtö oli kaunis. Hän ei nähtävästi joutunut kärsimään kipua, vaikkakin sydän kovasti teki työtä pysyäkseen hengissä. Hän sai lähteä ”hyvässä seurassa parempaan paikkaan”, kuten minua lohdutettiin.

Niin, parempaan paikkaan. Harri tiesi minne hän on menossa. Vaikkakin hän viimeisellä tapaamiskerrallamme sinä iltana jona hänet vatsaleikkaukseen vietiin, sanoi, että hän haluaisi vielä pari vuotta saadakseen nähdä pikkutyttöjen kasvavan.

Minusta meillä puhutaan liian vähän tästä paremmasta paikasta, taivaasta, jonne Jeesukseen uskovat Hänen armostaan pääsevät. Harrikin tiesi, että hän pääsee sinne vain armosta, ei mistään omasta ansiostaan, vaikka hyvä mies olikin ja yritti elää Jumalan tahdon mukaista elämää.

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen taivaasta, että siellä ei ole kipua, ei tuskaa, ”ei kuolonvaaraa”, kuten Musta Saara –laulussa lauletaan. Harri oli todellinen Jeesuksen seuraaja ja opetuslapsi ainakin siinä, että samalla tavalla hänkin oli ”kipujen mies ja sairauden tuttava. En ole tuntenut ketään muuta, jolla olisi ollut niin monia perussairauksia ja vaivoja ja joka olisi joutunut käyttämään niin paljon lääkkeitä kipuihinsa. Muutaman kerran hän soitti yölläkin, kun ei voinut nukkua eivätkä kipulääkkeet auttaneet. – Mutta valittiko hän? Ei monikaan olisi uskonut hänen kärsivän niin kovasti.

Taivaassa me saamme uuden nimen ja uudet valkoiset vaatteet. Saanko kertoa oman ajatukseni siitä uudesta vaatteesta? Meillä luterilaisessa kirkossa konfirmoitavat pääsevät ripille valkoisessa albassa. Se on joskus sellaista kovahkoa, jäykkää kangasta. Erään kerran rupesin ajattelemaan, että tämä on vertauskuva siitä taivaan valkoisesta vaatteesta, mutta ei kuitenkaan ollenkaan samanlainen. – Lieköhän se taivaallinen vaate enemmänkin kuin valkoista silkkiä, joka heijastaa kaikkia kauniita taivaan värejä, niin kuin silkki tekee.

Taivaassa ei ole syntiä, eikä synnin seurausta. Tämä ajatus saa minun mielikuvitukseni lentämään. Emme joudu enää taistelemaan syntiä vastaan, kiusaukset eivät ole ylivoimaisia. Emme kärsi siellä myöskään siitä mitä pahaa ihmiset tekevät toisilleen.

Ulkonäöltään taivas on epäilemättä ihana paikka asua. Hes 47: 12 sanoo "Pitkin virran molempia rantoja kasvaa kaikenlaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lehdet lakastu eivätkä hedelmät lopu: joka kuukausi ne antavat uuden sadon, sillä niitä ruokkii virta, joka saa alkunsa pyhästä paikasta. Niiden hedelmiä käytetään ruoaksi ja niiden lehtiä lääkkeeksi.”

Älkää minulta kysykö, miksi muka taivaassa tarvittaisiin lääkkeitä ja että onko tämä kuvausta taivaasta vai jostain muusta paikasta, mutta ainakin uskon, että elatuksen huolista saamme olla vapaita taivaassa. Harrikin alkoi jo vähän pelätä, että mitenkähän hän pärjää, kun taksituloja ei enää ole ja kuinka kauan kirjanpitofirmaa pystyy vielä pitämään, tulot alkavat pienentyä eikä eläke ole suuri. Näitten maallisten huolienhan kanssa me kaikki kamppailemme. Taivaassa ei tarvitse. Ehkä monien meidän sisäisten haavojen paraneminen vie aikaansa vielä taivaassakin ja siihen sitä lääkettä tarvitaan, en tiedä. Tai sitten kaikki on vaan sekunnissa parhain päin, eikä hankaluuksia edes muisteta.

Viimeinen asia, tai oikeastaan tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen joka tulee mieleen, on se, että taivaassa saamme tavata Jeesuksen. Siitäkin minulla on näkemykseni, vaikka saattaa olla, että kaikki näkemykseni osoittautuvat vääriksi kaiken ollessa paljon ihanampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Mutta mitä se sitten on kun saa katsoa Jeesusta kasvoista kasvoihin? Luulisin, että minä haluaisin häpeästä painua maan alle siinä tilanteessa tajuten oman saastaisuuteni ja raadollisuuteni ja kaikenlaisen sopimattomuuteni Hänen seuraansa. Mutta katsoessani hänen kasvoihinsa näenkin sieltä sulaa rakkautta minua kohtaan. Minä tiedän, että hän tietää millaista tekoa minä olen ja silti Hän rakastaa ja hyväksyy minut. Olen kateellinen Harrille, jos ja kun hän nyt on saanut tavata Jeesuksen elävänä ja rukoilen, että itsekin saisin sen kokea.

Kristinusko ei ole sitä, että alballa yritetään peittää likaiset vaatteemme, vaikka ne omasta mielestämme olisivat parhaat juhlavaatteemme. Kristinusko on sitä, että Jeesus rakastaa meitä vaatteistamme huolimatta ja antaa meille uudet vaatteet, uuden mahdollisuuden, jopa jo tässä ajassa.

Valkoinen vaate on symboli siitä, että synnit on pesty pois Jeesuksen uhriteon kautta. Odotamme saavamme tavata Harrin taas kerran puettuna siihen valkoiseen vaatteeseen.

Suru

Minä olen kokenut järisyttäviä. Ystäväni Harri on kuollut ja sain armon ja etuoikeuden olla saattamassa häntä.

Joulukuun 1. päivänä sain Harrilta tekstiviestin: "Se on KEUHKOSYÖPÄ". Hän pääsi pian tutkimuksiin ja todettiin, että etäpesäkkeitä ei ole, mutta paras leikata heti. Jouluviikolla hän meni Meilahden sairaalaan ja tiistaina leikattiin. Leikkaus onnistui hyvin, mutta varustauduttiin viettämään joulu sairaalassa. Harri oli luvannut tulla minun luokseni aattona syömään, mutta ei nyt sitten päässyt.

Harri nousi jalkeille leikkauksen jälkeen ja käveli osastolla, saatteli ulkoaulaankin kun kävin katsomassa. Muutaman päivän kuluttua kyllä alkoi henkeä ahdistaa ja hän sai happiviikset. Kävi ilmi, että jo aikaisemmissa kuvissa näkynyt keuhkofibroosi oli aktivoitunut ja aiheutti sellaista. Sitä ei voi kuulemma parantaa, mutta kortisoonilääkkeillä hoitaa. Niin meni joulu ja uusi vuosikin. Kävin katsomassa melkein joka päivä. Loppiaisena menin katsomaan häntä. Hänellä oli siinä ruoka-aika ja hän söi. Juteltiin niin kuin aina. Hän sanoi, että kyllä hän haluaisi elää vielä pari vuotta, että näkisi pienten pojantyttärien kasvavan. - Illalla tekstasin hänelle hyvän yön toivotuksen, kuten olemme aina tehneet molemmin puolin: "Hyvää yötä" ja "Nuku hyvin". Tällä kertaa vastausta ei kuulunut ennen kuin nukahdin. Kahdeltatoista havahduin kun tuli tekstari, jossa hän kertoi että hän on ollut röntgenissä, kun illalla tuli kovat vatsakivut, sitä tutkitaan.

Aamulla tekstasin taas hyvän huomenen ja rohkaisevan raamatunkohdan, kuten olen nyt hänen sairastaessaan tehnyt, mutta vastausta ei tullut. Soitin puolen päivän aikaan, mutta ei vastannut. Illan suussa olin jo niin huolissani, että soitin osastolle, että mikähän on. "Oletteko omainen?" -kysymys hätkähdytti ja soitin Harrin nuoremmalle pojalle. Hän vahvisti, että isä on leikattu mustan suolen takia. Mikä mustasuoli? En ole sellaisesta kuullutkaan. Nyt häntä kuulemma pidetään koomassa ja kolmantena päivänä leikataan uudestaan ja päätetään mitä tehdään. Ei kannata käydä. - Sunnuntaina puoli kaksi Esa soitti uudelleen, että nyt tilanne on vakava, isä on leikattu ja nähty että mitään ei ole tehtävissä. Koko ohutsuoli on kuoliossa. Peruin tapaamisen joka minulla oli iltapäivällä ja lähdin sairaalaan.

Heräämössä olivat poikien lisäksi Harrin sisko ja entinen vaimo. Harri näytti hauraalta ja riisutulta. Lääketippoja ei ollut, vain happea annettiin. Nenäletkusta valui sapenväristä nestettä pussiin. Häntä oltiin juuri siirtämässä osastolle. Osastolla oli varattu yhden hengen huone. Sinne hoitajat toivat auliisti tuoleja niin paljon kuin oli vieraita, toivat mehuakin. Harrille annettiin vain happea ja morfiinin tapaista lääkettä kipuun. Hän näytti olevan puoleksi tajuissaan, ei voinut puhua, mutta ei valittanutkaan kuin kerran kun asentoa vaihdettiin. Patjakin muutettiin ilmapatjaksi, joka ei niin kovasti paina yhdessä asennossa makaajaa.

Koko ajan Harri kamppaili. Sydän teki työtä; raskas, melkein koriseva hengitys kuului tunnista tuntiin. Aluksi kädet olivat lämpimät ja hän oli aikaisemmin sanonut, että se on merkki happisaturaatiosta, happea on riittävästi. Silmät olivat puoliavoimet. Puhua hän ei voinut. Muutaman kerran kun kysyttiin, että haluaako lääkettä, hän pudisti päätään. Lääkettä annettiin parin tunnin välein ja sen antamisen jälkeen hän nukahti vähäksi aikaa.

Kohta tultuamme osastolle hoitaja kysyi, että haluaisimmeko että sairaalapastori pyydetään tulemaan. Pojat ja sisko iloitsivat mahdollisuudesta ja pastorille soitettiin. Hän tuli kolmen vartin kuluttua ja piti kuolevan ehtoollisen, johon osallistuimme. Leipä kastettiin viiniin ja se vietiin hänen huulilleen, mitään nieltävää ei voinut antaa. Harri oli selvästi tajuissaan. Sitten joimme vielä "kirkkokahvit", hoitajat olivat tuoneet kaikille kahvia ja kahvikupit. Itkin pastorille, että olimme rukoilleet ihmettä ja tämä on kauheata, kun ei millään haluaisi luovuttaa, vaikka faktat ovat toivottomat. Hän oli viisas pastori ja sanoi, että lääkärit tekevät omat tehtävänsä, hän pastorina tekee mitä hänen pitää tehdä, mutta että omaisten ja läheisten tehtävä on toivoa ja rukoilla. Minulle ne sanat ovat antaneet voimaa: Saa toivoa loppuun asti, vaikka toivoa ei ole ollenkaan. Hän sanoi myös - varmaan kokemuksestaan - että sellaisen ihmisen lähtö on kaunis, jonka vuoteen vieressä itketään. Se todistaa siitä, että hän on ollut rakas.

Esan perhe ei ollut käynyt katsomassa Harria sairaalassa, olivat ajatelleet, että kokemus on lapsille liian traumaattinen. Sairaalapastori sanoi, että olisi hyvä tuoda lapset, heille on vielä enemmän traumaattista, jos rakas ukki vaan häviää näkyvistä. Nyt he näkevät että ukki on todella sairas ja siitä voi puhua oikealla nimellä. Ei kannata kuulemma puhua, että hän on nukahtanut, koska jotkut lapset voivat ruveta pelkäämään nukkumista pelätessään sitten kuolevansa. Esa lähti hakemaan heitä ja nopeasti he siinä hyvästelivät ukin. Harrille he olivat elämän tärkein asia. Hän varmasti tajusi heidän siinä olevan.

Sisko lähti ja jäin poikien kanssa Harrin vuoteen äärelle. Silittelimme häntä, juttelimme taivaasta ja hänestä. Juttelimme muitakin asioita, välillä naurahdettiinkin. Pojat olivat tyytyväisiä, että pappi tuli sunnuntai-iltana, taksilla. Kerrankin vastiketta kirkollisveroille. Hoitajat sanoivat, että viereinen huone on tyhjä, sinne saa mennä lepäämään, jos haluaa. Päivähuoneessa saa myös olla. Vähän aikaa kävin siellä istumassa, että Ari saisi puhua isänsä kanssa jos haluaisi. Hän oli surussaan itsesyytösten vallassa; ei ollut kuulemma sellainen poika kuin isä olisi halunnut. Sanoi jopa, että hän olisi mieluummin tuossa. Koetin lohduttaa häntä, että hän on erilainen luonteeltaan, mutta että sellaista tasapainoa heidän perheessään oli hyvä ollakin: Isä oli työteliäs ja asiansa todella jämptisti hoitava, kirjanpitäjä sielustaan asti. Ari oli, kuten isänsä tiesikin, enemmän herkkä taiteilijaluonne. Mutta ei Harri koskaan kovia sanoja käyttänyt, kuten ei kenestäkään muustakaan. Hän oli hyvin hienotunteinen ihminen.


Pojat surivat ja sanoin heille myöhemmin, että kuka tahansa vanhempi olisi ollut ylpeä heistä tuossa tilanteessa. Miten he hellittelivät isäänsä kauniilla sanoilla: Isä-pieni, faija-parka, onko sulla kaikki hyvin, haetaanko lääkettä, onko kylmä, tuodaanko lisää peittoa. Rakkauden ilmaisuja ei heidän perheessä oltu kuulemma paljon harrastettu, mutta tuossa hetkessä asia kävi selväksi. Rakkaus oli ollut molemminpuolista. Harri oli aina ollut ylpeä pojistaan ja lapsenlapsistaan.

Tunnista tuntiin Harrin sydän taisteli. Rintakehä nousi ja laski ja kaulavaltimo sykki. Iho oli kellertävä leikkauksen jodista ja kalpea hän oli, kuten aina. Silitin otsaa, pidin kädestä peiton alla ja silittelin peiton päältä. Sanoin omalta puoleltani, että ei ole mitään katkeruutta. Hän ei kohdistanut katsettaan minuun, enkä tiedä halusiko hän minun olevan siinä.

Esa lähti lepäämään viereiseen huoneeseen. Ari kysyi haluanko olla hetken hänen kanssaan yksin, mutta en osannut käyttää sitä tilaisuutta. Sen sijaan sanoin hänelle, että ole sinä hetki isäsi kanssa. Menin päivähuoneeseen ja nostin jalat hetkeksi tuolille ja yritin rentoutua. Vartin siinä istuin, sitten menin takaisin. Kokeilin Harrin käsiä ja ne tuntuivat viileämmiltä kuin aikaisemmin.

Yhden jälkeen kipuja tuntui tulevan ja pyydettiin hoitajaa tuomaan lääkettä. Hän antoi 5 mg ja Harri alkoi melkein heti kohta rentoutua. Hengitys alkoi rauhoittua ja Ari näki, että nyt on hetki. Hän kävi hakemassa Esan. Seisoimme kaikki sängyn vieressa. Harri avasi silmänsä täysin auki ja näytti katsovat kauas. Hänen ilmeensä oli rauhallinen. Sydän vaan hiljalleen lopetti pompottamisen. Rakas kultainen sydän. Kaulasuoni sykki vähän kauemmin. Pulssia ei tuntunut. Hoitaja kutsuttiin paikalle ja hän totesi, että loppu on tullut. Lääkäri totesi saman muutaman minuutin kuluttua.

Lääkäri selitti meille mitä oli tapahtunut. Kuulemma syöpäleikkausten jälkeen joskus veren hyytyminen aiheuttaa veritulppia. Se on erilaista kuin marevanilla hoidettava verenohennus, marevan ei siihen ymmärtääkseni auta. Harrillahan oli ollut marevanhoito ja 4-kymppisenä koetun sydäninfarktin jälkeen. Tässä tapauksessa veritulppa meni suolistoon ja aiheutti kuolion. - Lääkäri kysyi myös, että vaativatko omaiset ruumiinavausta. Kun isommasta operaatiosta on kulunut alle 6 viikkoa, kuten tässä tapauksessa, vaaditaan rikospoliisin tutkinta. En oikein ymmärtänyt miksi, ellei sitten siksi, että tutkitaan onko tapahtunut lääketieteellistä virhettä. Pojat ja minäkin olivat sitä mieltä, että onhan hänet juuri avattu ja tilanne on todettu, leikelty on jo tarpeeksi. Ilmoitus menee poliisille, he päättävät tehdäänkö sitä. Tästä syystä kuulemma sitten ei voida kaikkia piuhoja vielä ottaa pois.

Hoitajat pyysivät meidät pois huoneesta tehdäkseen valmistelut ja kun sitten tulimme huoneeseen takaisin, niin Harri oli kääritty valkoiseen kertakäyttölakanaan kokonaan ja rinnalla oli pieni kukan oksa ja nimilappu. Kello oli noin puoli kaksi yöllä kun Harri kuoli.

Hoitajat antoivat vielä pojille ohjeita miten tästä edetään ja lähdimme kotiin. Ari vei minut autollaan ja siinä sanoin hänelle kiitokset siitä kunniasta ja luottamuksesta, että sain olla mukana. Sanoin myös, että jos heidän perhedynamiikka vaatii, että minun ei toivota olevan hautajaisissa, niin en pidä sitä ollenkaan loukkauksena. Olen jo saanut hyvästellä Harrin. Mutta tulen tietenkin mielelläni, jos minut kutsutaan.

Lähetin tapahtuneesta tiedon omille sukulaisilleni ja ystävilleni, jotka olivat tutustuneet Harriin. Siskoni lähetti viestin: "Harri sai lähteä hyvässä seurassa parempaan paikkaan".