Uutta yhteisöä etsimässä

Hei Jouko,

Minulla on meneillään operaatio lukemattomien kirjojeni poislukeminen. Siispä tartuin vasta nyt joululahjaksi saamaani kirjaasi Uutta yhteisöä etsimässä.

Viime talvena luin Hanna Ranssi-Matikaisen väitöskirjan Yhdessä sittenkin, joka jotenkin tyyliltään muistutti kirjaasi. Molemmat vankkaan tietämykseen ja runsaisiin lähteisiin perustuvia. Minun kaltaiselleni alemman korkeakoulutason ihmiselle varsin vaativaa luettavaa, mutta jotain pystyin kirjoistanne saamaan.

Sinun kirjassasi minua ihastuttaa ensinnäkin se valtava tietomäärä, joka Sinulla on. Laskin, että lähdeteoksina mainitsemiasi kirjoja oli yli 200, mikä tietenkin sai ensin miettimään, että mikä tässä on omaa ja mikä lainattua. Mutta kai se niin on, että pyörä on jo keksitty ja kaikki on jo sanottu, hyvä se joka pystyy edes omassa päässään yhdistelemään tämän valtavan tietomäärän.

Historiallinen tieto Platonista, Sokrateesta ja vaikkapa Macchiavellista alkaen oli kuin olisi vanhoja tuttuja tavannut. Jotain muistui kouluajoista. Tuula luki aikoinaan kovasti valtiotieteellisen pääsykokeisiin ja silloin selailin hänen pääsykoekirjojaan ja ne tuntuivat todella mielenkiintoisilta. Muutenkin olen sitä mieltä, että ymmärtääkseen tätä päivää, on tunnettava historiaa. Joitain asioita välttääkseen ja toisista ottaakseen oppia.

Eri liikkeitten analysointi oli minulle hyvää tietoa. Jopa niin, että minun pitäisi ottaa tämä oppikirjana, mitä en tietenkään tee, olenhan sen verran laiska. Opiskeluajoista minulle jäi paha tapa pikalukuun, jolla pääsi hyvin tenteistä läpi, mutta tieto ei jäänyt päähän sitä taakoittamaan. 😊 Ihan samoin kuin Hannan kirjasta jäi tuntu, että avioliittotyön oikeutus sai perusteita hänen kirjastaan, niin samoin Sinun kirjastasi saa halutessaan argumentteja ajatelleessaan islamia, vihreitä ja kommunisteja. Minä en ole tyyppi, joka antautuisi näiden kanssa väittelyyn, mutta siihenkin kirjasi valmentaisi hyvin.

Pidin kovasti loppupäätelmistäsi. Siihenhän lopputulokseen väkisinkin tulee, että ihmiskunta on sössinyt tämän maailman niin pahoin, että lopullinen hyvä uusi yhteisö todellakin on odotettavissa vasta tuonpuoleisessa. Utopialandiaa ei ole, mutta oman ympäristönsä kai saa niin hyväksi rakentaa kuin mahdollista. Olen ihan samaa mieltä kanssasi, että kristinusko antaa parhaimmillaan siihen parhaat mahdollisuudet. Vallitkoon maassamme oikeus ja anteeksiantaminen aina.

Anteeksi, jos oppimattomuudessani olen ymmärtänyt väärin tai loukannut ajatuksiasi, halusin vain antaa palautetta, että luettu on ja ymmärretty mitä ymmärretty!

(Vähemmän) lämpöisin terveisin myös Ritvalle

T Riitta

Sade

Koko toukokuun iloitsin kauniista aurinkoisista päivistä. Muistelin viime vuoden sateista kesää ja mietin, että pitää ottaa jokaisesta aurinkoisesta päivästä kiinni. Nautin valoisuuden lisääntyessä ja iloitsin auringonpaisteesta, joka tervehti minua aamuisin. Illalla istuin parvekkeella ilta-auringon viimeisten säteiden osuessa koivun latvoihin ja häikäistyin mahtavammasta bling blingistä, jonka rinnalla meidän maalliset valoshowt kalpenevat. Minulla on pieniä tyttärentyttäriä, jotka ovat kaiken kiiltävän ja pinkin perään. Mutta tuo luonnon kauneus yksinkertaisuudessaan voitti kaikki Glitterin tuotteet ja esiintymislavojen spektaakkelit.

Sadetta ei siis tullut.

Sade ja sato ovat lähellä toisiaan. Vanha viisaus sanoo, että ennen juhannusta sataa laariin, Juhannuksen jälkeen laarista pois.

Kun siis olen iloinnut sateettomista päivistä, se onkin ollut jollekin toiselle katastrofaalista. Emme voi valita milloin sataa, milloin paistaa. Lasten ollessa pieniä olimme Ahvenanmaalla kesälomalla. Iloitsin, kun yöllä satoi ja samoin ripsautti sadekuuron kun istuimme lounaalla. Muuten paistoi. Sellainenhan meille sopi.

Näistä sääasioista on paljon Raamatussa. Samoin näitä tuntoja on ihminen kerryttänyt mm virsikirjaan.

Suuri osa on ihmiselle suotuisaa tekstiä kaikesta siitä siunauksesta, mitä Jumala meitä luonnon välityksellä antaa.

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. (Ps. 84:7) Hän peittää pilvillä taivaan ja lähettää maan päälle sateen, hän panee versomaan vuorien ruohon. (Ps. 147:8) Herra on voimallaan luonut maailman, asettanut viisaudellaan maan paikoilleen, levittänyt taivaan taidollaan. Kun hän käskee, taivaan vedet alkavat kohista. Hän nostaa pilvet maan ääristä, lähettää salamat tekemään tietä sateelle, tuo tuulen kammioistaan. (Jer.10:12-13)

Mutta on myös kertomuksia siitä, millä tavoin Jumala voi käyttää luontoa puhuttelemaan ihmistä ja auttamaan häntä kääntymään pahoilta teiltään. On myrskyä ja raekuuroja, on tulvia ja luonnonkatastrofeja. Joudumme toteamaan, että luonnonvoimat eivät ole hallittavissamme.

Elia kohtasi Jumalan luonnossa, vasta hiljaisessa huminassa hän kuuli.

Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä.  12 Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. 12. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. (1.Kun. 19:11-12)

Minä ajattelen tosin, että Jumala toki on kaikissa elämämme myrskyissä ja maanjäristyksissä ja tulenlieskoissa, mutta ne eivät ole hänen viimeinen sanansa. Lopultakin hän puhuttelee meitä lempeästi ja hiljaisesti, aina emme vaan huomaa sitä.

Olen kyllä ihmetellyt viikkokausien sateettoman kauden aikana, että vaikka nurmikot ja pellot ovat kärsineet, niin luonto kuitenkin on syvän kesäisen vihreää. Talvihan oli runsasluminen ja vedenpinta monessa järvessä kymmeniä senttejä normaalia korkeammalla. Pohjavedet ovat riittäneet puiden ja pensaiden juurille.  

Jotenkin minussa kutkuttaa itsetutkimus siitä, mitä tämä hengellisesti merkitsee. Minussa kuolee jotain vedenpuutteesta. Perususko kyllä säilyy, se kumpuaa sieltä ikiroudasta, mutta hentojen nurmikukkien ja heinien kuolema vie herkkyyttä ja synkkämielisyys pääsee voitolle. Onko näin?

Saamme rukoilla viljelijöiden ja samalla itsemme puolesta, että satoa ei kohtaisi täydellinen tuho alkukesän vedettömyyden takia. Ja että osaisimme laskea päivämme oikein.

27.6.2018

Särkynyt

Oikeastaan olen alkanut inhota laulua "Särkynyt saviruukku". Se saa minut tuntemaan itseni sirpalekasaksi jätetunkiolla. Tietenkin ymmärrän sen analogian ja vertauksen saviruukkuun, josta Savenvalaja tekee aina vaan hienompaa posliinia jauhamalla sirut aina uudestaan saveen. Ymmärrän senkin, että ihminen ei lopultakaan ole muuta kuin hiekanjyvä vesisangon uurteessa. Mitättömyys ja ilman merkitystä.

Pari viikkoa sitten lapsenlapsi Ronja kävi kylässä. Äitinsä on tarkka lasten tv:n katselusta, joten lapsukainen käyttää mummaa hyväkseen:"Eikö katsottaisi lastenohjelmaa!". Löysimme videon Helinäkeijusta.

Keijujen valtakunnassa oli tapana viettää kerran vuodessa juhlaa, jossa keskeistä osaa näytteli Kuukivi, sinistä valoa säteilevä iso ovaali jalokivi, taikakivi. Kukin keiju sai vuorollaan kunnian valmistaa Kuukivelle sauvan, jonka päähän Kuukivi olisi istutettu.

Omalla vuorollaan Helinäkeiju valmisti innoissaan sauvaa ja saikin kauniin sellaisen aikaan.

Mutta voi kauhistus! Juuri kun Kuukiveä kiinnitettiin sauvan päähän, se putosi lattialle ja särkyi pieniksi palasiksi. Palaset vain kimmelsivät ja hehkuivat lattialla. Mikä epätoivo Helinäkeijulla!

Juhlapäivä lähestyi, jossa Helinäkeijun piti esitellä sauvaluomuksensa. Filmiä katsovan aikuisenkin epätoivo lisääntyi: Miten tästä tragediasta selvittäisiin?

Juhla alkaa ja Helinäkeiju esittelee luomuksensa. Hän on kerännyt sirut ja istuttanut ne yksi kerrallaan sauvan päähän pieniin oksiin, joissa muodostuivat sinistä valoa loistavaksi puuksi. Ihastuttava näky! Mikä kekseliäisyys!

Voisinko ajatella mieluummin olevani pala arvokasta timanttia.