keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
Taipaleen kanava, Varkaus
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
lauantai 20. kesäkuuta 2009
Juhla ja juhannus
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Ateriayhteys
Lähetyssanomissa 5-6/2009 TT Kati Kemppainen , joka toimii projektikoordinaattorina Tansanian ev.lut kirkon Tumaini-yliopiston Iringa Collegessa kirjoittaa:
”Työpaikallani Tumaini-yliopistolla toimi talouspäällikkönä monen vuoden ajan muuan nuorehko nainen. Hän oli poikkeuksellinen siksi, että ikänsä ja sukupuolensa takia hänen ei olisi pitänyt voida olla tuossa asemassa – eikä se helppoa ollutkaan. Katsoin ihaillen, kuinka hän pää pystyssä selvisi monenlaisesta hiillostamisesta ja kyseenalaistamisesta. Kysyin kerran, miksi hän oli niin toisenlainen kuin kukaan muu tuntemani tansanialainen nainen. Mistä tuli tuo itsevarmuus ja rohkeus puhua vanhempien miesten edessä? Kuinka hän oli niin luja? Kuinka hän ei säikkynyt niin helposti?
Lilianin vastaus muutti kaikki siihenastiset oletukseni siitä, miten Afrikan naisia pitäisi ”auttaa”. Hän sanoi: ”Ystäväiseni, minä olen tällainen siksi, että isäni söi joka päivä kanssamme.”
”??”
”Kyllä, söi. Meitä oli perheessämme monta tyttöä ja pari poikaa. Isäni oli korkeasti koulutettu lääkäri, joka piti itsestään selvänä sitä, että tytöt ovat yhtä arvokkaita kuin pojat. Hän kokosi meidät joka ilta ruokaöpöydän ääreen, ja siinä sitten keskustelimme kaikista mahdollisista asioista: politiikasta, tieteestä, uskonnosta, maailman tapahtumista. Hän halusi tietää, mitä mieltä olimme. Hän arvosti mielipiteitämme ja antautui pitkiin keskusteluihin kanssamme. Isäni oli sivistynyt ihminen, joka arvosti tyttäriään. Hän opetti minua ottamaan asioista selvää, muodostamaan mielipiteeni, puolustamaan kantojani ja ennen kaikkea puhumaan pelkäämättä miesten läsnä ollessa.”
Tansanialaisessa perheessa on vielä tänäänkin varsin tavatonta, että perhe söisi yhdessä. Tavallisin käytäntö on, että isälle ja pojille katetaan ruoka olohuoneeseen, kun äiti ja tyttäret syövät keittiössä. Olohuoneessa ruokailevat saavat itsestään selvästi parhaat palat ateriasta, keittiön väen kohtaloksi jää huonompi ruoka. Viime aikoina on yleistynyt se, että perheen isä ja äiti syövät yhdessä ja lapset keskenaan eri huoneessa ja kenties eri aikaan. Koko perhe kokoontuneena yhtä aikaa aterialle on harvinaista.”
Onko naisten empowerment, voimaannuttaminen, näin pienestä kiinni? YK:n vuosituhattavoitteissa puhutaan naisten tasa-arvosta. Asian äärellä voisi vaipua epätoivoon – mahdotonta! Mutta entä jos pieni saakin aikaan suurta? Entä jos kaikki alkaakin siitä, että isä suhtautuu tyttöriinsä kuten Lilianin perheessä tapahtui? Kun työssämme pastori Kipangulan kanssa pidämme avioliittoseminaareja, kehotamme vähän väliä perheitä syömään yhdessä. Yhdessä syöminen on ensimmäinen lisääntyneen perheyhteyden merkki, ja siitä on vain kukonaskel naisten ja lasten asiaan. Kun pastori haluaa opettaa naisten arvoa, tasavertaisuutta ja oikeuksia, hänen menetelmänään on lähestyä asiaa miesten kautta. Hän maanittelee, houkuttelee ja väliin uhkaileekin – maalaa värikästä kuvaa siitä, miten oikeasti miehet hyötyvät siitä, että nostavat vaimonsa rinnalleen.
Naisten asema yhteisöissä on miehistä kiinni oleva asia. Naisten ei ole vaaratonta alkaa ajaa huomiota herättävästi omia oikeuksiaan. Se vie heidät helposti vain entistä ahtaammalle, ainakin lisää kotona annettuja selkäsaunoja.
”Kun koulutat naisen, koulutat koko kylän”, on tuttu sanonta. Ajatus tässä lienee se, että muutos saadaan aikaan naisten kautta. Rohkenen kuitenkin olla osittain eri mieltä. Tämä kyllä pätee asioihin, jotka perinteisesti kuuluvat naisten elinpiiriin: hygieniaan, terveydenhoitoon, ruoanlaittoon, lastenkasvatukseen. Mutta entä kun halutaan suurentaa piiriä talouteen, politiikkaan ja päätöksentekoon? Jotta rohkeita Lilianeja saaataisiin enemmän, tarvitaan miehiä, jotka sanovat: Syödään yhdessä!