Käsipeilistä voin tarkastella itseäni, mutta melko pienestä näkökulmasta - näen siitä vain kasvoni. Kokovartalopeilistä näen enemmän, jopa itseni kokonaan kun se on tarpeeksi kauaksi asetettu. Käsipeiliä voin pitää itse kädessäni, mutta kokovartalopeilin pystyssä pitämiseen tarvitaan muita rakenteita, seinä jolle se kiinnitetään tai toinen ihminen, joka pitää sitä pystyssä minua varten.
Sinikka Markkanen kuvaa kirjassaan Ruumispeili tällaista kokovartalopeiliä, jonka hän omisti ollessaan lähetystyössä Tansaniassa. Siitä lähtien kun luin tämän kirjan, on mieltäni kiehtonut ajatus siitä, että saadakseni laajemman kuvan itsestäni tarvitsen peiliä, joka vieraasta kulttuurista käsin kyseenalaistaa piintyneitä tapojani ja ajatuksenjuoksujani.
Tarvitsen henkilöitä, jotka lähtevät minun puolestani kauemmaksi. Tarvitsen raameja, joihin peilini kiinnitetään. Joskus peili voi olla Japanissa, jonka monia uskontoja miettiessäni saan iloita siitä, että minulla on vain yksi. Joskus peili on Etiopiassa, jossa kauhistelen lapsikuolleisuutta, joka olisi vähällä vaivalla estettävissä, jos vain maailmassa tapahtuisi tasaus. Peili voi olla Keski-Aasiassa, jonka tyttöjen kasvoille heitetään happoa sen takia, että he menevät kouluun tai Afrikassa, jossa jotkut ovat monien pelkojen kangistamia. Mutta peili näyttää myös iloisia asioita: on kiinteämpää perheyhteyttä, on äärimmäisessä köyhyydessä toinen toisestaan paremmin huolehtimista kuin meillä, on iloa vähästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti